Mikä juttu?

Ajattelun avartamisen kysymys on viime vuosina noussut yhä keskeisemmäksi niin kasvatuksen, koulutuksen kuin laajemmin yhteiskunnallisen keskustelun piirissä. Samalla on käynyt yhä ilmeisemmäksi, ettei ongelma palaudu tiedon määrään, yksittäisiin ajattelutaitoihin tai edes rationaalisten periaatteiden puutteeseen. Pikemminkin kyse on siitä, miksi ajattelu – silloinkin kun se on sinänsä huolellista ja perusteltua – jää usein kapeaksi, toistavaksi ja itsestäänselvyyksiin lukkiutuneeksi.

Tässä suhteessa Jaakko Korhosen (2025) tuore väitöskirja aktiivisesti avarakatseisesta ajattelusta osuu olennaiseen. Hänen analyysinsä tekee näkyväksi sen, kuinka ajattelu voi olla rationaalista ja kriittistä mutta silti rajautua huomaamatta omaksuttujen viitekehysten sisälle. Erityisen hedelmällistä Korhosen työssä on ajatus siitä, että ajattelun avartuminen ei tapahdu vain tietoisen argumentaation tasolla, vaan edellyttää myös tiedostamatonta, ajassa tapahtuvaa työstöä, herkkyyttä tilanteille ja kykyä pysähtyä oman ajattelun äärelle.

Tunnistan omassa ajattelussani monia samoja lähtökohtia. Ajatus ajattelusta prosessina, joka ei ole pelkkää rationaalista päättelyä vaan kietoutuu kokemukseen, kontekstiin ja usein myös epämääräiseen epämukavuuden tunteeseen, on ollut keskeinen myös omassa työssäni. Samoin näkemys siitä, että ajattelun kehittäminen ei ole ensisijaisesti taitokysymys vaan liittyy taipumuksiin, tottumuksiin ja tilanteisiin, joissa ajattelu ylipäätään aktivoituu tai jää aktivoitumatta.

Juuri tästä jaetusta maastosta käsin haluan tässä esseessä kommentoida Korhosen työtä. Tarkoitukseni ei ole asettaa hänen analyysiään kyseenalaiseksi, vaan pikemminkin kulkea sen rinnalla ja jatkaa siitä eteenpäin. Oma painotukseni kohdistuu erityisesti siihen, millaiseksi ajattelun muuttamisen hinta muodostuu sosiaalisesti, emotionaalisesti ja eksistentiaalisesti – ja miksi juuri nämä tekijät saattavat lopulta olla ratkaisevampia kuin ajattelun kognitiiviset rajat sinänsä.

Tässä kirjoituksessa kysymykseni ei kuitenkaan ole ensisijaisesti se, miten ajattelu voi ylittää omat rajansa, vaan miksi se niin usein ei tee niin, vaikka rajat tunnistettaisiin. Miksi ajattelun avartaminen jää toteutumatta silloinkin, kun kognitiiviset edellytykset näyttäisivät olevan olemassa? Lähtökohtani on, että vastausta ei löydy yksin ajattelun rakenteista tai metakognitiivisista valmiuksista, vaan niistä sosiaalisista, emotionaalisista ja eksistentiaalisista kustannuksista, joita ajattelun muuttaminen käytännössä tuottaa.

Hieman teoriaa...

Ajattelun rajat tulevat näkyviin

Korhosen työn erityinen ansio on siinä, että se siirtää huomion pois ajattelun yksittäisistä virheistä ja puutteista kohti ajattelun rakenteellisia rajoja. Hän osoittaa vakuuttavasti, että ajattelu voi olla loogista, kriittistä ja perusteltua mutta silti jäädä olennaisella tavalla kapeaksi. Ongelmana ei tällöin ole se, että ihmiset eivät osaisi ajatella, vaan se, että ajattelu tapahtuu huomaamatta rajautuneissa kehyksissä, jotka määrittävät jo ennalta, mitä pidetään relevanttina, mahdollisena tai edes ajateltavana.

Tämä viitekehysten käsite on Korhosen analyysin ytimessä. Erityisen hedelmällistä on hänen erottelunsa aktiivisesti avarakatseisen ajattelun kahdesta muodosta: ajattelusta viitekehyksen sisällä ja ajattelusta, joka suuntautuu viitekehyksen ulkopuolelle. Ensimmäinen voi olla älyllisesti korkeatasoista ja rehellistä, mutta se ei vielä itsessään avaa tilaa vaihtoehtoisille ongelmanasetteluille, arvo-oletuksille tai tulkintakehyksille. Vasta jälkimmäinen tekee mahdolliseksi sen, että itse kysymys, ei vain siihen annettu vastaus, tulee tarkastelun kohteeksi.

Tässä suhteessa Korhosen työ osuu suoraan ajattelun kehittämistä koskevan keskustelun sokeaan pisteeseen. Liian usein ajattelun ongelmat ymmärretään joko tiedollisiksi puutteiksi tai rationaalisten periaatteiden rikkomisiksi. Korhonen osoittaa, että tällainen tarkastelutapa jää väistämättä pinnalliseksi: ajattelu voi noudattaa kaikkia "oikeita" sääntöjä ja silti uusintaa samoja merkitysrakenteita. Ajattelun kapeus ei tällöin ole virhe, vaan seurausta siitä, miten ajattelu on asettunut osaksi tuttua ja toimivaa kokonaisuutta.

Toinen keskeinen ansio Korhosen työssä on painotus ajattelun prosessiluonteeseen. Ajattelun avartunut ei tapahdu hänen mukaansa yksittäisen oivalluksen tai rationaalisen päätöksen seurauksena, vaan edellyttää usein pitkäkestoista, osin tiedostamatonta työstöä. Ajatteluun liittyy epämukavuutta, hämmennystä ja keskeneräisyyttä, jotka eivät istu hyvin tehokkuutta ja nopeita ratkaisuja korostaviin institutionaalisiin käytäntöihin. Tässä mielessä Korhosen analyysi asettuu luontevaan jatkumoon sellaisten näkemysten kanssa, joissa ajattelu ymmärretään kokemuksellisena ja ajassa rakentuvana ilmiönä, ei vain kognitiivisena suorituksena.

On myös tärkeää huomata, että Korhonen ei täysin ohita tunteiden tai emotionaalisen epämukavuuden merkitystä ajattelun muutoksessa. Hän tunnistaa, että ajattelun avartuminen voi olla häiritsevää ja vaatia sietokykyä epävarmuudelle. Tämä huomio jää kuitenkin hänen kokonaisanalyysissään luonteeltaan taustaoletukseksi. Pääpaino on ajattelun kognitiivisissa ja metakognitiivisissa ulottuvuuksissa sekä niissä tilanteissa, jotka voivat joko tukea tai estää avarakatseisen ajattelun aktivoitumista.

Juuri tästä kohdasta käsin oma ajatteluni alkaa erkaantua Korhosen painotuksista – ei vastakkaiseen suuntaan, vaan pikemminkin syvemmälle samaan kysymykseen. Jos Korhonen tekee näkyväksi sen, miten ajattelu jää viitekehystensä vangiksi, oma kysymykseni koskee sitä, miksi näistä kehyksistä irrottautuminen on niin usein koettu liian kalliiksi, vaikka niiden rajallisuus tunnistettaisiin. Tässä siirtymässä ajattelun kognitiiviset rajat alkavat kietoutua yhä tiukemmin arvoihin, tunteisiin ja sosiaaliseen kuulumiseen – ja juuri tähän suuntaan seuraavaksi siirryn.

Kun ajattelu alkaa maksaa liikaa

Korhosen analyysin vahvuus on siinä, että se tekee näkyväksi ajattelun rajautumisen ilman että syy paikannetaan yksilön puutteisiin. Ajattelu jää viitekehystensä sisälle ei siksi, että ihmiset olisivat kykenemättömiä tai laiskoja, vaan siksi, että ajattelu on aina jo asettunut osaksi merkityksellistä kokonaisuutta. Tässä yhteydessä on myös tärkeää todeta, ettei Korhonen täysin sivuuta tunteiden tai emotionaalisen epämukavuuden merkitystä. Hän tunnistaa, että ajattelun avartuminen voi olla häiritsevää, vaatia epävarmuuden sietoa ja rikkoa totuttuja tapoja hahmottaa maailmaa.

Silti tunne- ja arvoulottuvuus jää hänen kokonaisanalyysissään sivurooliin. Pääpaino on ajattelun kognitiivisissa ja metakognitiivisissa prosesseissa sekä niissä tilanteissa, jotka voivat joko tukea tai estää avarakatseisen ajattelun aktivoitumista. Oma lähtökohtani poikkeaa tästä painotuksesta. En niinkään kysy, miksi ajattelu ei käynnisty, vaan miksi ajattelun muuttaminen koetaan niin usein liian kalliiksi silloinkin, kun sen rajat tunnistetaan ja vaihtoehdot ovat periaatteessa nähtävissä.

Tässä kohdin arvojen ja tunteiden merkitys nousee keskiöön. Ajattelu ei ole neutraali väline, joka kohdistuu ulkoiseen maailmaan koskematta ajattelijaa itseään. Sen sijaan ajattelu on syvästi kietoutunut siihen, mikä ihmiselle on tärkeää, merkityksellistä ja suojelemisen arvoista. Kuten Katariina Holma on osoittanut, arvot eivät ole vain eksplisiittisiä periaatteita vaan affektiivisesti ladattuja sitoumuksia, jotka jäsentävät tapaa, jolla ihminen ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmassa. Arvojen muuttaminen ei näin ollen ole vain uskomusten päivittämistä, vaan prosessi, joka koskettaa identiteettiä ja moraalista itseymmärrystä.

Sama havainto saa vahvaa tukea moraalipsykologisesta tutkimuksesta. Jonathan Haidtn mukaan moraaliset arviot syntyvät ensisijaisesti intuitiivisesti, ja järkiperäinen pohdinta seuraa usein vasta jälkikäteen, oikeuttaen jo tehtyä arvovalintaa. Tässä valossa ajattelun muuttaminen ei näyttäydy rationaalisena "päivityksenä", vaan tilanteena, jossa ihminen joutuu kohtaamaan sen, että jokin itselle merkityksellinen orientaatio saattaa olla kyseenalainen. Tämä on emotionaalisesti raskasta – eikä ole lainkaan selvää, miksi kenenkään pitäisi vapaaehtoisesti altistua tälle kokemukselle.

Ajattelun muuttamisen hintaa kasvattaa entisestään sen sosiaalinen ulottuvuus. Dan Kahann tutkimus identiteettiä suojaavasta ajattelusta osoittaa, että ihmiset arvioivat tietoa ja argumentteja tavalla, joka suojelee heidän kuulumistaan merkityksellisiin ryhmiin. Ajattelun muuttaminen ei tällöin uhkaa vain yksilön sisäistä johdonmukaisuutta, vaan myös hänen paikkaansa sosiaalisessa maailmassa. Kun ajattelu alkaa erkaantua yhteisesti jaetuista tulkintakehyksistä, vaarana ei ole vain väärässä oleminen, vaan vieraantuminen: jaetun kielen, huumorin ja itsestäänselvyyksien haurastuminen.

Tässä mielessä ajattelun muuttaminen on harvoin vain kognitiivinen haaste. Se on sosiaalinen ja emotionaalinen riski, joka voi heikentää yhteenkuuluvuuden kokemusta ja sysätä ihmisen tilanteeseen, jossa hän ei ole enää täysin kotonaan entisessä merkitysmaailmassaan – mutta ei vielä uudessakaan. Ajattelu voi avartunut, mutta samalla se voi tehdä olon yksinäisemmäksi, epävarmemmaksi ja eksistentiaalisesti raskaammaksi. (katso esim. Mezirow 2000 ja Keigan 2000/2018)

Tämä ei tarkoita, että ajattelun avartuminen tapahtuisi aina kriisin tai vieraantumisen kautta. Monille ajattelu on myös uteliaisuuden, oivalluksen ja älyllisen ilon lähde. On kuitenkin huomattava, että juuri nämä kevyemmät ja palkitsevammat ajattelun muodot ovat usein mahdollisia vain silloin, kun ajattelun kohde ei kosketa syvästi omia arvoja, identiteettiä tai sosiaalista kuulumista.

Jos Korhonen auttaa ymmärtämään, miten ajattelu voi ylittää omat viitekehyksensä, oma painotukseni koskee sitä, miksi tästä mahdollisuudesta usein kieltäydytään. Ajattelun rajat eivät ole vain kognitiivisia vaan suojaavia. Ne varjelevat arvoja, ihmissuhteita ja minuuden jatkuvuutta. Siksi ajattelun avartaminen ei ole neutraali kehityskulku, vaan valinta, joka avaa jotakin – ja sulkee jotakin muuta. Seuraavaksi tarkastelen tätä hintaa vielä konkreettisemmin vieraantumisen ja muutoskustannuksen näkökulmasta.

Tätä ajattelun muuttamiseen liittyvää hintaa voi jäsentää muutoskustannuksena. En käytä käsitettä tässä pelkkänä metaforana, vaan viittauksena siihen, että ajattelun muutos edellyttää olemassa olevien merkitys-, arvo- ja kuulumisrakenteiden purkamista ja uudelleenrakentamista. Kyse ei ole vain uuden näkökulman omaksumisesta, vaan siitä, mitä samalla joudutaan menettämään – ja millaisia riskejä ajattelija arvioi ottavansa suhteessa omaan identiteettiinsä ja sosiaaliseen asemaansa.

Muutoskustannus ja vieraantumisen riski

Kun ajattelun muuttamista tarkastellaan arvojen, tunteiden ja sosiaalisen kuulumisen näkökulmasta, nousee väistämättä esiin kysymys hinnasta. Ajattelun avartaminen ei ole vain uuden näkökulman omaksumista, vaan usein myös luopumista: totutuista selityksistä, yhteisistä itsestäänselvyyksistä ja joskus jopa sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat rakentuneet jaettujen merkitysten varaan. Tässä mielessä ajattelun muutos ei ole pelkästään mahdollisuus, vaan myös menetys.

Tätä näkökulmaa vasten on kiinnostavaa tarkastella kriittisen ajattelun asemaa kasvatuksellisena ihanteena. Kuten Henri Pettersson on väitöskirjassaan korostanut, kriittinen ajattelu ei ole vain kokoelma kognitiivisia taitoja, vaan normatiivinen ideaali. Se sisältää oletuksen siitä, millaista ihmisen pitäisi olla: valmis kyseenalaistamaan, perustelemaan ja tarvittaessa muuttamaan mieltään. Juuri tämä normatiivinen ulottuvuus tekee kriittisestä ajattelusta eettisesti ja kasvatuksellisesti merkittävän – mutta samalla se tekee siitä myös vaativan ja paikoin raskaan ihanteen.

Jos kriittinen ajattelu ymmärretään näin, se ei voi olla irrallaan arvoista, tunteista ja identiteetistä. Ajattelun muuttaminen ei tällöin ole vain parempaa päättelyä, vaan sitoutumista sellaiseen elämänmuotoon, jossa varmuus, sosiaalinen hyväksyntä ja yhteenkuuluvuus eivät ole itsestään selviä. Tässä kohdin muutoskustannus konkretisoituu erityisen selvästi: ajattelun avartuminen voi merkitä etääntymistä niistä merkitysmaailmoista, joissa ihminen on aiemmin ollut kotonaan.

Vieraantuminen ei kuitenkaan koske vain muita, vaan usein myös itseä. Kun omat arvot ja niiden taustalla vaikuttavat intuitiot asetetaan kyseenalaisiksi, ihminen voi joutua tilanteeseen, jossa hän ei enää tunnista itseään entisestä roolistaan, mutta ei vielä hahmota uutta. Ajattelun muutos avaa välitilan, jossa merkitykset ovat liikkeessä mutta eivät vielä asettuneet. Tämä on eksistentiaalisesti raskas tila, eikä ole yllättävää, että moni pyrkii välttämään sitä.

Tätä kokemusta on ehkä vaikea tavoittaa pelkästään teoreettisin käsittein, minkä vuoksi kirjalliset ja elokuvalliset esimerkit ovat tässä yhteydessä yllättävän valaisevia. The Matrix -elokuvassa punaisen pillerin valinta ei ole lupaus onnesta tai turvallisuudesta, vaan tietoisuudesta, josta ei ole paluuta. Matrix-elokuvan punainen pilleri on jo lähes kliseinen metafora ajattelun heräämiselle, mutta juuri siksi se toimii: se tekee näkyväksi sen, mitä moni mieluummin ei ajattele. Totuuden näkeminen avaa maailman uudella tavalla, mutta samalla se sulkee oven aiempaan, mukavaan ja sosiaalisesti jaettuun todellisuuteen. Ajattelun avartuminen ei tee elämästä helpompaa, vaan toisenlaista.

Saman teeman voi tunnistaa jo antiikin kirjallisuudessa. Homeroksen Iliaassa Akhilleus joutuu valitsemaan kahden elämänmuodon välillä: pitkän, turvallisen ja onnellisen elämän tai lyhyen, vaarallisen mutta merkityksellisen kohtalon. Hänen valintansa ei ole rationaalinen hyötylaskelma, vaan eksistentiaalinen sitoumus. Kaikki eivät – eikä ehkä useimmatkaan – tekisi samaa valintaa. Ja juuri tämä tekee valinnasta inhimillisesti ymmärrettävän.

Näiden esimerkkien valossa ajattelun muuttaminen ei näyttäydy universaalina velvollisuutena tai automaattisena kehityskulkuna. Se on valinta, joka avaa uudenlaisen suhteen maailmaan, mutta samalla sulkee pois toisenlaisen, usein sosiaalisesti palkitsevamman tavan olla. Tässä mielessä ajattelun rajat eivät ole vain esteitä, vaan myös suojarakenteita. Ne varjelevat kuulumista, jatkuvuutta ja merkitystä – asioita, joista luopuminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Korhosen analyysi auttaa ymmärtämään, miten ajattelu voi periaatteessa ylittää omat viitekehyksensä. Oma painotukseni on siinä, että tämä ylitys tapahtuu aina tietyllä hinnalla, eikä ole lainkaan selvää, että tuo hinta on kaikille hyväksyttävä tai edes nähtävissä oikeutettuna. Ajattelun avartaminen on mahdollisuus, mutta se ei ole neutraali edistysaskel. Se on eksistentiaalinen riski, jonka moni arvioi – usein aivan perustellusti – liian suureksi.

Miten sovellan käytännössä?

Korhosen työ tekee tärkeän ja ajankohtaisen palveluksen ajattelun kehittämistä koskevalle keskustelulle. Se siirtää huomion pois yksittäisistä virheistä ja puutteista kohti ajattelun rakenteita, kehyksiä ja tilanteita, joissa ajattelu joko avartunut tai jää avartunut olematta. Tässä mielessä hänen analyysinsa osuu suoraan siihen kohtaan, jossa monet kriittisen ajattelun ihanteet alkavat natista: ajattelu ei ole pelkkä taito, joka voidaan ottaa käyttöön tahdonvaraisesti, vaan prosessi, joka kytkeytyy syvästi siihen, miten maailma ylipäätään tulee ymmärretyksi.

Tässä esseessä olen halunnut kulkea Korhosen kanssa samaa polkua – mutta pysähtyä pidemmäksi aikaa yhden kysymyksen äärelle. Jos ajattelu voi periaatteessa avartunut, miksi se niin usein ei tee niin? Oma vastaukseni on ollut johdonmukaisesti tämä: siksi, että ajattelun muuttaminen ei ole vain kognitiivinen haaste, vaan sosiaalinen, emotionaalinen ja eksistentiaalinen riski. Se voi maksaa enemmän kuin olemme valmiita maksamaan, vaikka näkisimme varsin selvästi ajattelumme rajat.

Tämä ei tee ihmisistä pelkästään heikkoja, laiskoja tai epärationaalisia. Monessa tilanteessa ajattelun kehysten puolustaminen on täysin ymmärrettävää ja jopa järkevää. Ne suojelevat kuulumista, jatkuvuutta ja merkitystä – asioita, joita ilman ajattelu itsekin menettää pohjansa. On helppo vaatia avarakatseisuutta, jos sen hintaa ei tarvitse itse maksaa.

Ehkä ajattelun kehittämistä koskevan keskustelun yksi ongelma onkin ollut siinä, että se on ajoittain muistuttanut liian paljon myyntipuhetta. Ajattelua pitäisi avartaa, kriittisyyttä lisätä ja näkökulmia laajentaa – ja kaikki tämä esitetään lähes poikkeuksetta yksiselitteisenä edistysaskeleena. Harvemmin pysähdytään kysymään, mistä samalla joudutaan luopumaan. Harvemmin todetaan ääneen, että ajattelun avartaminen voi tehdä elämästä vähemmän mukavaa, vähemmän sosiaalisesti vaivatonta ja vähemmän varmaa.

Tässä mielessä ajattelun avartaminen muistuttaa enemmän klassista tragediaa kuin valistuksellista kehityskertomusta. Se avaa jotakin olennaista, mutta sulkee samalla pois toisenlaisen tavan olla maailmassa. Kaikki eivät halua ottaa punaista pilleriä, eikä kaikkien tarvitse lähteä Troijan sotaan. Se ei tee heistä moraalisesti puutteellisia, vaan inhimillisesti realistisia.

Korhosen väitöskirja auttaa ymmärtämään, miten ajattelu voi ylittää omat viitekehyksensä. Oma kommenttini on, että tämän ylityksen ehtona ei ole vain kognitiivinen herkkyys tai metakognitiivinen taitavuus, vaan myös valmius kohdata se, mitä ajattelun muutos tekee ihmissuhteille, identiteetille ja elämän koetulle mielekkyydelle. Tämä valmius ei ole universaali, eikä sen puuttuminen ole pelkkä pedagoginen ongelma.

Ehkä ajattelun kehittämisestä puhuttaessa tarvitaan vähemmän lupauksia ja enemmän rehellisyyttä. Ajattelun avartaminen ei ole neutraali päivitys, vaan valinta, jolla on seurauksensa. Tässä mielessä ajattelun kehittämistä koskeva keskustelu kärsii usein liiallisesta idealisoinnista. Ajattelua tarkastellaan ikään kuin se olisi universaali kapasiteetti, joka aktivoituu oikeilla periaatteilla, taidoilla tai asenteilla. Kuten Pettersson on korostanut, tällainen ihanne irtautuu helposti niistä inhimillisistä ehdoista, joissa ajattelu todellisuudessa tapahtuu. Ajattelu ei ole puhdas rationaalinen kyky, vaan aina jo sidoksissa arvoihin, tunteisiin, sosiaaliseen kuulumiseen ja historiallisiin rakenteisiin, jotka sekä mahdollistavat että rajoittavat sen liikettä.

Tämä ei kuitenkaan merkitse luopumista pedagogisesta toivosta tai emansipaation ihanteesta. Ajattelun avartaminen, kriittisyys ja autonomian vahvistuminen eivät ole saavutettavia päätepisteitä, vaan prosesseja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä ja aina keskeneräisiä. Niitä kohti voidaan pyrkiä, mutta ei ole mielekästä olettaa, että tämä pyrkimys olisi kaikille yhtä kevyt, turvallinen tai kustannuksiltaan samanlainen. Ajattelun muutos edellyttää aina siirtymää olemassa olevista merkitys- ja kuulumisrakenteista, ja näiden siirtymien hinta kasvaa sen mukaan, kuinka perustavia ja laaja-alaisia muutoksia ne edellyttävät. Juuri siksi ajattelun kehittämistä koskevassa keskustelussa olisi puhuttava vähemmän abstrakteista ihanteista ja enemmän niistä inhimillisistä kustannuksista, joiden varassa ajattelun muutos on ylipäätään mahdollinen. Ja jos tämä tekee ajattelun kehittämisestä vaativampaa kuin usein oletetaan, se ei välttämättä ole ongelma, vaan merkki siitä, että olemme viimein sen kysymyksen äärellä, jota ajattelun kehittämistä koskevassa keskustelussa on liian harvoin uskallettu esittää.

Lukusuositus kaikille ajattelusta kiinnostuneille: Korhonen, J. (2025). Actively open-minded thinking within and beyond adopted frameworks. Doctoral dissertation, Aalto University. URN:ISBN:978-952-64-2700-3

Lähteet:

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: A social intuitionist approach to moral judgment. Psychological Review, 108(4), 814–834. https://doi.org/10.1037/0033-295X.108.4.814

Haidt, J. (2012). The righteous mind: Why good people are divided by politics and religion. Pantheon Books.

Holma, K. (2011). The epistemological conditions of moral education: On the importance of moral experience. Journal of Philosophy of Education, 45(4), 587–602. https://doi.org/10.1111/j.1467-9752.2011.00816.x

Holma, K., & Hyytinen, H. (2015). The epistemic conditions of moral education: Moral reasoning revisited. Educational Theory, 65(3), 271–288. https://doi.org/10.1111/edth.12113

Hornsey, M. J., & Fielding, K. S. (2017). Attitude roots and persuasion: Understanding and overcoming the motivated rejection of science. American Psychologist, 72(5), 459–473. https://doi.org/10.1037/a0040437

Kahan, D. M. (2013). Ideology, motivated reasoning, and cognitive reflection. Judgment and Decision Making, 8(4), 407–424.

Kahan, D. M. (2017). Misconceptions, misinformation, and the logic of identity-protective cognition. Cultural Cognition Project Working Paper Series, No. 164.

Kegan, R. (2000). What "form" transforms? A constructive-developmental approach to transformative learning. Teoksessa J. Mezirow (toim.), Learning as transformation: Critical perspectives on a theory in progress (ss. 35–70). Jossey-Bass.

Kegan, R. (2018). What "form" transforms? A constructive-developmental approach to transformative learning. Teoksessa K. Illeris (toim.), Contemporary theories of learning: Learning theorists… in their own words (2. painos, ss. 29–45). Routledge.

Korhonen, J. (2025). Actively open-minded thinking within and beyond adopted frameworks: Investigations into thinking dispositions, openness to possibilities, and life-philosophical lecturing (Doctoral dissertation, Aalto University). Aalto University publication series Doctoral Theses, 165/2025. URN:ISBN:978-952-64-2700-3

Kunda, Z. (1990). The case for motivated reasoning. Psychological Bulletin, 108(3), 480–498. https://doi.org/10.1037/0033-2909.108.3.480

Mezirow, J. (2000). Learning as transformation: Critical perspectives on a theory in progress. Jossey-Bass.

Pettersson, H. (2023). Critical thinking as an educational ideal: A philosophical examination. Väitöskirja, Helsingin yliopisto.

Stanovich, K. E. (2011). Rationality and the reflective mind. Oxford University Press.