Mikä juttu?

Viime aikoina oppimisessa on painopiste siirtynyt vahvasti työn yhteydessä tapahtuvaan käytännön oppimiseen. Oppilaitoksissa on alettu korostaa työssäoppimista yhä enemmän. Työelämässä taas jatkuva ja ketterä oppiminen nähdään vastauksena nykypäivän usein nopeastikin muuttuviin osaamistarpeisiin. Ajatellaan, että kun oppiminen sidotaan itse työn tekemiseen ja siinä esiin nouseviin ongelmiin, voidaan omaksua juuri niitä tietoja ja taitoja, jotka auttavat ratkaisemaan käsillä olevan tilanteen. Näin oppimisesta tulee ketterää: tarvittava tieto hankitaan täsmällisesti juuri ajankohtaisen ongelman ratkaisemiseksi.

Koska uusia tietoja ja taitoja tarvitaan jatkuvasti erilaisten työssä vastaan tulevien haasteiden selättämiseksi, perinteisten kurssien järjestäminen on usein liian jäykkä tapa tiedon hankintaan. Yhä useammin tarvittava tieto onkin löydettävä itse, itseohjautuvasti. Nykypäivän tieto- ja oppimisyhteiskunnassa tiedon määrän ei luulisi olevan esteenä uuden oppimiselle. Vai onko?

Kaikki tuntevat varmaan tarinan jäniksestä ja kilpikonnasta, jotka lähtivät juoksukilpailuun. Miten siinä kävikään? Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, mitä hyötyä on formaalista oppimisesta eli esimerkiksi kursseista ja koulutuksista, ja toisaalta, mitä etua on epämuodollisella, itseohjautuvalla oppimisella.

Hieman teoriaa...

Professori ja Eduskunnan entinen kirjaston johtaja Tuula Laaksovirta on todennut, että tieteellinen ajattelu alkaa siitä, mihin arkiajattelu loppuu. Miten tämä liittyy aiheeseemme? Vertaillessamme muodollista (formaalia) ja epämuodollista (informaalista) oppimista on kyse itse asiassa myös teorian ja käytännön puolista. Karkeasti formaalilla oppimisella viitataan oppimiseen, joka tapahtuu muodollisesti järjestetyssä ympäristössä, kuten esimerkiksi kurssilla. Informaali oppiminen puolestaan on oppimista, joka tapahtuu käytännössä tekemällä.

Ennen oppimisessa painotettiin vahvasti juuri muodollista oppimista. 1900-luvulla maailma muuttuikin usein hitaammin. Työurat olivat vakaampia, ja samalla koulutuksella saattoi työskennellä koko uransa. Nykyään puolestaan uutta tietoa ja uusia teknologioita tulee jatkuvasti. Näin ollen myös oppimisen luonne on muuttunut. Ei riitä, että hankkii kerran yhden koulutuksen ja työskentelee koko uransa sen tuoman osaamisen varassa. Osaamista on jatkuvasti päivitettävä. Puhe onkin siirtynyt niin sanottuun elinikäiseen ja jatkuvaan oppimiseen, jotka ovat osittain sama asia, vain eri sanoin ilmaistuna. Mutta eikö sitten enää muodollista koulutusta tarvita ollenkaan? Pohditaan ketterän epämuodollisen koulutuksen ja jäykemmän muodollisen koulutuksen etuja ja haittoja.

Aloitetaan ketterästä oppimisesta. Nykypäivänä useissa ammateissa ja töissä on pystyttävä vastaamaan nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja tietoon. Tällöin on ratkaistava juuri eteen tulevia ongelmia paikallisesti ja itsenäisesti, eikä aikaa ole hankkia asiasta koulutusta. Kyse on myös tiedon soveltamisesta käytännön tilanteessa. Tämä näkökulma ei ole mitenkään uusi. Jo 1900-luvun alussa John Dewey esitti, kuinka oppimisen tulisi tapahtua juuri käytännössä. "Learning by doing!", hän totesi. Deweyn ajatus oli, etteivät liian yleispätevät ohjeet toimi, sillä liiallinen yleistys on irrallaan asiayhteydestään. Tietoa on voitava soveltaa käsillä olevaan ongelmaan (ks. esim. Kauppi & Pettersson, 2023). Dewey ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö teorialla olisi merkitystä. Sen vain tulee olla käyttökelpoista ja liittyä ongelman kannalta oleellisella tavalla. Oppiminen edellyttääkin todellisen tilanteen reflektointia ja ratkaisevien käytänteiden tai tapojen muuttamista, jotta uusi tekeminen vastaisi uuden tilanteen vaatimia tarpeita.

Itse asiassa keskustelu oppimisen tilannesidonnaisuudesta ja yleispätevyyden merkityksestä on yksi oppimis- ja opetuskeskustelun ydinteemoista. Monet nykyiset oppimismallit ja -menetelmät ovat painottaneet juuri tilanteesta nousevien ongelmien ratkaisemista. Tällaisia ovat muun muassa ongelmaperustainen oppiminen tai paljon kritiikkiä saanut ilmiöoppiminen. Näissä malleissa korostuu, ettei tieto ole käytännöstä irrallista, vaan kytkeytyy juuri käsillä olevaan ongelmaan tai ilmiöön. Tällöin myös motivaatio syntyy mahdollisuudesta ratkaista kyseinen ongelma. Mallit eivät kuitenkaan hylkää sitä, etteikö teoreettisella ja hitaammin omaksuttavalla tiedolla olisi paikkaansa.

Muodollista koulutusta voidaan puolestaan perustella ensinnäkin perustietojen hankinnalla. On vaikea toimia uudessa ammatissa vailla mitään tietoa. Koulutuksen kautta on mahdollista tutustua uuteen alaan ja sen vaatimiin tietoihin ja taitoihin ennen kuin alkaa työskennellä alalla. Mutta millaista tämä alan perustieto sitten on? Young ja Muller (2016) ovat esittäneet merkittävän tiedon käsitteen. Merkittävä tieto on alan systemaattista, syvää tietoa. Näin ollen se eroaa paikallisesta tiedosta, koska merkittävän tiedon avulla voi ymmärtää käsiteltävää asiaa pintaa syvemmin. Tämä myös mahdollistaa tiedon kriittisen arvioinnin ja soveltamisen useimmissa tilanteissa. Koska tällainen tieto ei ole sidottu vain tiettyyn tilanteeseen, tarjoaa se mahdollisuuden tarkastella asiaa ikään kuin kirkkaammin. Muodollisissa koulutuksissa tulisikin tarjota tämän kaltaista tietoa (ks. mm. Young & Muller, 2022; Säntti & Puustinen, 2024; Tani ym., 2019).

Itse nykäisisin nyt keskusteluun mukaan oppimispsykologian klassikon Lev Vygotskyn. Vygotskyn pääajatus on, ettei ihminen toimi maailmassa suoraan, vaan erilaisten mentaalisten ja fyysisten välineiden avulla. Ihmisen toiminta ja havainnointi ovatkin niin sanotusti välittyneitä. Esimerkiksi 1,5-vuotias tyttäreni osaa hienosti nimetä kaikki meressä olevat eläimet "kaloiksi". Hieman vanhemmat lapset osaavat jo erottaa erilaisia kaloja toisistaan, ja vielä vanhemmat lapset tietävät yleensä, etteivät delfiinit tai valaat ole kaloja vaan nisäkkäitä kuten me ihmisetkin. He myös tietävät, että meressä elää kalojen lisäksi muitakin eliöitä. Se, minkälainen käsityksemme eli käsitteemme jostakin asiasta on, ohjaa myös sitä, miten asian näemme. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, miten hyvin voimme tämän asian kanssa toimia.

Vygotskyn toinen kriittinen pointti on, että riippuen välineistämme — olivatpa ne sitten fyysisiä työkaluja tai ajattelun välineitä, kuten käsitteitä tai teorioita — nämä välineet määrittävät myös toimintamme mahdollisuudet. Jos minulla on käytössäni parempia välineitä, voin toimia paremmin. Itse ajattelen, että edellä esitetty merkittävä tieto on "voimallinen väline". Nopeat paikalliset käytänteet puolestaan ovat usein ketteriä mutta "heikkoja välineitä". Miksi näin on? Paikalliset käytänteet voivat toki olla hyvin toimivia, ja monesti tämä riittääkin. Työssä on saatava nopeasti jokin asia ratkaistua ja sillä hyvä. Oleellista on, että homma saadaan hoidettua ja että se toimii. Pintatiedon etuna onkin juuri sen nopeus, ja usein se on myös toimivaa. Nopealla oppimisella ei kuitenkaan monestikaan päästä käsiksi merkittävään tietoon, joka mahdollistaa syvän kriittisen arvioinnin. Hyvin tutkittu tieto osuu keskimäärin useammin oikeaan kuin nopeasti ja paikallisesti hankittu pintatieto. Kyllä pintatietokin voi osua usein oikeaan, ainakin juuri kyseisessä tapauksessa, mutta se saattaa mennä helpommin vikaan. Ilman syvän ymmärryksen tuomaa kriittistä näkökykyä voi tehdä helpommin virheellisiä ratkaisuja. Tutkimusten mukaan huippuasiantuntijat käyttävätkin enemmän aikaa uuden oppimiseen, mutta voivat sitten ratkaista nopeammin enemmän ongelmia myöhemmin tämän tiedon varassa (ks. esim. Hakkarainen ym., 2004).

Syvällisen merkittävän tiedon ongelma puolestaan on sen hitaus. Tällaisen tiedon omaksuminen voi kestää joissakin tilanteissa hyvinkin kauan, eikä nykypäivän nopeasti muuttuvassa työelämässä tähän ole aina aikaa. Toinen haaste on siinä, että syvätieto saattaa olla hyvinkin abstraktia. Kun tieto on irrallaan käytännöstä, sen soveltaminen voi vieraantua. Tällöin tieto on olemassa ihmiselle ikään kuin tiedon itsensä vuoksi, eikä sen käyttö onnistu. Tämä voi etenkin työelämässä turhauttaa (ks. esim. Kauppi & Pettersson, 2023). Nopeisiin ratkaisuihin tarvitaankin ketterää oppimista.

Onnistuneessa oppimisen suunnittelussa ei tulisikaan kiistellä siitä, kumpi oppimisen muoto — formaali vai informaali — on parempi. Molemmilla on etunsa, ja siksi näitä oppimisen tapoja tulisikin etenkin työelämän kontekstissa yhdistää. Muun muassa Päivi Tynjälä on pitkään tutkinut työssä oppimista ja kehittänyt integratiivista pedagogiikkaa. Sen perusajatuksena on teorian ja käytännön vahva vuoropuhelu. Riippuen oppimisen kohteesta, välillä tarvitaan voimallisia syviä välineitä, jotta ongelma saadaan ratkaistua oikealla tavalla. Joskus riittävät kevyemmätkin välineet. Toisaalta työssä oppimisen reflektion tulisi aina olla myös teorian ja käytännön vuoropuhelua suhteessa oppimisen kohteeseen.

Miten sovellan käytännössä?

Oleellista on siis tunnistaa toiminnan kannalta merkittävät välineet. Toisten haltuun ottaminen vie enemmän aikaa ja vaivaa, kun taas toiset on omaksuttavissa ketterästi. Keskeistä on tunnistaa käsillä oleva ongelma ja siihen tarvittavat välineet eli mitä pitäisi oppia.

Mitä tämä sitten oikein tarkoittaa? Otetaan käytännön esimerkki rahoitusmaailmasta. Olen itse perehtynyt sekä omien sijoitusteni että työprojektieni kautta etenkin korkoihin. Monet lainarahoitusta vaativat hankkeet edellyttävät yleensä velan ottamista, jolloin korkojen tunteminen on tärkeää. Korko on se hinta, joka maksetaan velasta. Otetaan esimerkki heikosta välineestä. Tutkimuskirjallisuuden perusteella esimerkiksi mahdollisimman lyhyt korko (kuten 1 kk tai 3 kk euribor) on pitkällä aikavälillä ollut lainanottajalle edullisin vaihtoehto. Tämä on myös intuitiivisesti ymmärrettävää, sillä lyhyt korkoaika on pieniriskisin myös lainanantajalle. Tätä ohjetta noudattamalla muun muassa Suomen valtiokonttorin virkahenkilöt muuttivat Suomen kiinteät nollakorkoiset velat muuttuvakorkoisiksi lainoiksi. Siis mitä!? Luit aivan oikein. Pinnallinen väline eli ohje lyhyiden korkojen paremmuudesta johti kultatieltä allikkoon. Kun korot alkoivat nousta voimakkaasti vuonna 2022, lähtivät lyhyet korot nousuun kaikkein jyrkimmin. Nyt Suomi maksaa valtionvelastaan huomattavia summia. Jos kiinteät korot olisi pidetty, velanhoitokustannukset olisivat tällä hetkellä olemattomat. Mitä puoskarointia! Jos joku nyt kommentoi, että korot kyllä vielä laskevat ja lyhyt korko voi pitkällä aikavälillä olla edelleen edullinen, niin ehkä niin. Mutta jos tarjolla oli nollakorolla (tai jopa miinuskorolla) kiinteää lainaa, kyse oli poikkeuksellisesta tilanteesta, joka ei välttämättä toistu. Tällöin asiaa olisi pitänyt ymmärtää syvällisemmin ja osata tehdä parempia päätöksiä.

Otetaan vielä toinen esimerkki koroista. Samankaltaiseen mutta päinvastaiseen sudenkuoppaan ovat pudonneet myös (pien)sijoittajat, jotka ovat uskoneet vanhaa yleensä hyvää neuvoa sijoitusten hajauttamisesta. Nollakorkoaikana hajauttaminen sekä korko- että osakerahastoihin altisti kuitenkin voimakkaalle korkoriskille. Korot kun toimivat päinvastoin kuin osakkeet: korkosijoitusten arvo laskee, kun korot nousevat. Tämä johtuu siitä, että jos on ostanut joukkovelkakirjan (eli korkorahaston) silloin, kun korot ovat alhaalla, on sen tuotto sidottu tähän alhaiseen korkoon. Kun korot nousevat, sijoittajat saavat uusista joukkovelkakirjoista parempaa tuottoa ja vanhojen sijoitusten arvo laskee. No, ei tästä sen enempää, sillä tämän kirjoituksen tarkoitus on pohtia oppimista eikä taloutta, vaikka sekin on äärimmäisen mielenkiintoinen aihe! Joka tapauksessa pointti on, että ne, jotka hallitsevat merkittävää tietoa vaikkapa korkojen toimintalogiikasta, ovat voineet tehdä huomattavasti parempia päätöksiä kuin ne, jotka ovat tarkastelleet vain senhetkistä tilannetta pinnallisilla välineillä. Oma merkittävä tietoni koroista, kuten erilaisista korkojohdannaisista ja ylipäänsä korkoliikkeiden yhteydestä talouden muihin tekijöihin, on tuonut kymmenien tuhansien ja pitkällä aikavälillä jopa satojen tuhansien eurojen säästöjä ja tuottoja. Siksi ketterät ratkaisut eivät aina ole toimivimpia ohjaamaan toimintaa. Tämä pätee kaikkeen oppimiseen, ei vain taloudenhallintaan. Ilman tarvittavaa teoriapohjaa tällainen toiminta ei olisi ollut mahdollista.

Monissa suljetuissa ongelmissa, jotka ovat usein teknisiä tai mekaanisia, nopeat oppimisen menetelmät ja vastaukset toimivat hyvin. Kun tarvitaan yksittäinen tieto jonkin asian edistämiseksi, ei välttämättä kannata syventyä asiaan perinpohjaisesti. Silloin kuitenkin, kun on pystyttävä hahmottamaan asia kokonaisvaltaisesti ja ymmärtämään ilmiön perusteita, nopeat vastaukset eivät useinkaan riitä tuottamaan optimaalisia tuloksia. Muistan esimerkiksi erään ohjelmistokoulutuksen, jossa olin mukana. Henkilöstölle olisi riittänyt mekaanisten kirjausten hallinta, mutta koulutuksessa käytettiin tuntikausia ohjelmiston historiaan ja taustaan — ja kaikki turhautuivat. Jos tarve on saada yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen ongelmaan, on helpompaa hankkia tämä tieto ketterästi, vaikka itse etsimällä, eikä pitkällä koulutuksella, jossa syvennytään tarpeettomiin asioihin.

Ketterän tiedonhankinnan mahdollisuus ja haaste piilevät juuri siinä, että vastaus voi löytyä nopeasti, mutta se voi jäädä pinnalliseksi eikä välttämättä ole paras mahdollinen. Yleensä tilanteen kattavan ymmärryksen muodostamiseksi ja parhaan ratkaisun löytämiseksi tarvitaan syvällistä merkittävää tietoa eli vahvoja välineitä, joiden omaksuminen on työläämpää ja aikaa vievää. Syvällisemmän ymmärryksen muodostaminen sisältää myös tyhjäkäyntiä: aikaa käytetään huonojen vaihtoehtojen tarkasteluun ja poissulkemiseen. Lopullinen ratkaisu voi kuitenkin tällöin olla huomattavasti parempi.

Kummassakin tavassa, sekä pinnallisessa että syvällisessä oppimisessa, on puolensa. Välillä ratkaisu on saatava nopeasti, mutta etenkin suurten päätösten kohdalla tarvitaan syvempää oppimista, eikä se useinkaan tapahdu kovin ketterästi. Oleellista onkin olla tietoinen erilaisista oppimisen puolista ja siitä, minkälaista oppimista missäkin tilanteessa tarvitaan.

Palataan alkuun, jossa todettiin, että pinnallinen tieto on usein epäsystemaattista ja lähellä hiljaista arkitietoa. Syvällinen tieto taas on hyvin tutkittua ja systemaattista, mutta se voi karata kauas käytännöstä. Kuten Päivi Tynjäläkin ehdottaa, laadukas oppiminen vaatii usein molempien tiedon tyyppien integraatiota. Pitäisikö oppimisen siis kohdistua paikalliseen tekemiseen vai teoreettiseen pohdintaan? Vastaus on: molempiin! Ongelmat ovat paikallisia, ja uudet käytänteet, ratkaisut ja innovaatiot syntyvät paikallisesti, mutta usein tarvitaan myös teoreettista tietoa parhaan ratkaisun löytämiseksi. Yksi oleellinen reflektoinnin paikka työssä onkin se, miten ongelma määritellään ja millaisia välineitä sen ratkaiseminen vaatii. Yhdistämällä teoriaa ja käytäntöä saadaan yleensä parhaat tulokset. Näiden suhde kuitenkin vaihtelee, eikä teoreettisen tiedon hankkiminen aina edellytä muodollista kurssia. Riippuen henkilön taustatiedoista teoreettista tietoa voidaan omaksua myös oma-aloitteisesti. Heikoilla pohjatiedoilla oleva henkilö hyötyy kuitenkin johdantokirjasta tai luennosta. Muuten voi olla vaikea hahmottaa, mikä on keskeistä eli merkittävää tietoa. Tässä osaava opettaja tai kouluttaja voi olla avuksi. Se, tapahtuuko oppiminen ketterästi ja itseohjautuvasti vai strukturoidun opiskelun, kuten manuaalin tai luennon kautta, on täysin tilannesidonnaista. Oleellista on pohtia, milloin tarvitaan pidempää opiskelua ja milloin parhaat ratkaisut syntyvät olemassa olevia käytänteitä muokkaamalla — ja tämä riippuu käsillä olevasta ongelmasta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että keskustelu siitä, pitäisikö oppimisen painottua käytännön työssä oppimiseen vai teoreettiseen opiskeluun, on turha. Kysymys riippuu täysin tilanteesta, käsillä olevasta ongelmasta, sen laajuudesta sekä oppijasta. Lopetetaan siis ikuinen kiistely siitä, onko oppimisen oltava hitaampaa ja teoriapitoisempaa vai ketterää ja käytäntöön sidottua, sillä vastaus on: molempia! Joskus kilpikonna voittaa jäniksen pitkässä juoksussa, joskus taas toisin päin. Yhteistyössä sekä jänis että kilpikonna voisivat kuitenkin saavuttaa jotakin, mihin kumpikaan ei yksin pystyisi.

Lähteet:

Laaksovirta, T. H. (1983). Tieteellinen ajattelu – arkiajattelu. Informaatiotutkimus, 2(1), 11–18. https://journal.fi/inf/article/view/1163 

Tani, S., Kiilakoski, T., & Honkatukia, P. (2019). Toimintavalmiusajattelu nuorisotyön, kasvatuksen ja opetuksen kentillä: kokonaisvaltainen näkökulma nuorten hyvinvoinnin edistämiseen? Kasvatus ja Aika, 13(3), 4–25. https://doi.org/10.33350/ka.80151 

Young, M., & Muller, J. (2022). Powerful knowledge, educational potential and knowledge-rich curriculum: Pushing the boundaries. Journal of Curriculum Studies. Advance online publication. tandfonline.com