Mikä juttu?

Tuli fiilis kirjoittaa hieman provosoiva kirjoitus Suomen innovaatioympäristöstä. Aihe on oleellinen oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, sillä koulutuksella tähdätään yleensä jonkin uuden hallintaan eli uuden oppimiseen sekä täysin uuden luomiseen, muun muassa innovaatioihin. Perusväitteeni, hieman provosoiden, on se, että Suomessa luotetaan liikaa pysyvyyteen ja tasapainon säilyttämiseen. Kun jokin asia onnistuu kerran, sitä ei enää haluta muuttaa tai kehittää.

Muun muassa Anja Yli-Viikari (2024) vertailee artikkelissaan kahta tapaa suhtautua oppimiseen. Ensimmäinen tapa on ns. lineaarinen ja pysyvyyttä korostava. Tällöin oppimisella tähdätään vain nykyisen toiminnan tehokkuuden parantamiseen. Toinen tapa on syklinen ja dynaaminen. Tällöin toimintaa pyritään myös kehittämään ja muuttamaan sekä liiketoimintaan synnyttämään täysin uusia innovaatioita.

Teesini siis on, että Suomen henkinen ilmasto suosii ensimmäistä tapaa. Tutkaillaan asiaa hieman!

Hieman teoriaa...

Olin mukana eräässä lounaskeskustelussa, jossa rahoitusalan työntekijät keskustelivat omista henkilökohtaisista sijoituksistaan. Keskusteluissa korostui niin sanottuihin arvoyhtiöihin sijoittaminen ja tämän strategian kannattavuus. Kun menin möläyttämään oman kiinnostukseni kasvuyhtiöitä kohtaan, minua katsottiin kuin vähä-älyistä. Kasvuyhtiöt ovat yhtiöitä, joiden tavoitteena on kehittyä ja kasvaa. Usein tällöin osinkojen maksaminen on vähäistä tai niitä ei makseta lainkaan. Kaikki tuleva raha sijoitetaan takaisin oman yrityksen kehittämiseksi ja kasvattamiseksi. Arvoyhtiö-käsitteellä puolestaan kuvataan yrityksiä, jotka ovat jo usein vakiinnuttaneet asemansa. Näillä yhtiöillä on usein vakaa tuote- ja palvelupohja sekä markkina-asema. Karkeasti arvoyhtiöt eivät välttämättä enää kasva ja kehity kovaa vauhtia, mutta maksavat usein hyvin osinkoja.

Tarkoitus ei ole ottaa kantaa erilaisten sijoitusstrategioiden paremmuudesta, vaan ihmisten mentaliteetista suhteessa muutokseen ja uusiin ajatuksiin. Selvitysten mukaan suomalaiset suosivat laajasti sijoituksissaan juuri arvoyhtiöitä – eli niitä, joilla on jo hankittu vankka asema. Suomessa, toisin kuin vaikka Ruotsissa, myös kannattavat uudet yritykset myydään usein ulkomaiseen omistukseen. Ruotsissa puolestaan yrityksiä pyritään kasvattamaan omassa kotimaassa. Tuloja ei käytetä vain osinkojen maksuun, vaan yritysten kehittämiseen. Yrityksen keskeinen rahoituspäätös on juuri siinä, käytetäänkö rahat yritykseen itseensä vai ei. Jos oma yritystoiminta nähdään panostamisen arvoisena, kannattaa investoinnit suunnata omaan yritykseen. Jos taas järkeviä investointikohteita ei ole oman yrityksen näköpiirissä, rahat maksetaan osinkoina omistajille, jotka voivat sitten käyttää ja sijoittaa varat tuottavampiin kohteisiin. Toisin sanoen osingot kyllä kertovat siitä, että yritys on tehnyt tulosta, mutta myös siitä, ettei tarpeeksi kannattavia investointeja ole näkyvissä tällä hetkellä omassa yritystoiminnassa.

Helsingin Sanomissa 8.9. (https://www.hs.fi/talous/art-2000011421049.html) oli juttu suomalaisista johtajista. Jutussa haastateltiin alan asiantuntijoita. Artikkelin pääsanoma oli, että Suomessa johtajat hallitsevat hyvin sen, mitä on aina tehty, mutta uudistumaan ei oikein kyetä. Jo olemassa olevia prosesseja osataan kyllä tehostaa, mutta uuden luominen ei onnistu. Muuttumiskyky puuttuu, ja tämä jämähtäneisyys on Suomen talouden kipupiste, minkä vuoksi Suomi jää jälkeen verrokkimaihin, kuten Ruotsiin verrattuna.

Myös McKinseyn tuoreessa (2025) raportissa todetaan, että monet suuryritykset ovat Suomessa jääneet jälkeen liikevaihdon kasvussa verrokkimaihin nähden. McKinseyn raportissa todetaan, että suomalaisilla yrityksillä ei ole tarpeeksi uskallusta investointeihin ja oman liiketoiminnan kasvattamiseen. Raportissa todetaan myös, että suomalaisissa yrityksissä on monesti melko vanhanaikainen yrityskulttuuri. Myös tässä raportissa havaittiin se, että Suomessa keskitytään osinkojen maksamiseen, kun muissa verrokkimaissa panostetaan kasvuun ja omistaja-arvon luomiseen pidemmällä aikavälillä. McKinseyn raportissa esitetään kolme pääsyytä Suomen yritysten heikkoon kasvuun:

1. Kunnianhimon puute

2. Investointien ja innovaatioihin panostamisen vähäisyys

3. Vanhanaikainen yrityskulttuuri

Vanhanaikainen yrityskulttuuri tarkoittaa muun muassa sitä, että asiat hoidetaan ylhäältä alaspäin. Muissa sallitaan enemmän haastamista organisaatioiden joka osassa. Rakentavaa haastamista tarvitaan, jotta kaikki ideat saadaan esiin. Yrityksiin on luotava kulttuuri, jossa erilaiset ideat ja kehittämisen kohteet nähdään pikemminkin mahdollisuutena kuin luottamuspulana tai hankaluutena.

Suomen heikosta talouden tilasta on viime aikoina käyty paljon muutenkin keskustelua. Muun muassa Helsingin Sanomissa todettiin, että koko Suomen talous on jäänyt jälkeen monien muiden verrokkimaiden (kuten Ruotsi ja Tanska) talouskasvusta viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana (mm. https://www.hs.fi/talous/art-2000010709792.html). Samaisessa kirjoituksessa Mika Maliranta nostaa esiin innovatiivisten yritysten yleisen kaaren. Ensin uudet yritykset tuottavat uudenlaisia ideoita, ja patentteja voi tällöin syntyä runsaasti. Suuri osa patenteista jää kuitenkin arvottomiksi. Uusista yrityksistä kaatuukin yleensä noin 9/10 eli valtaosa. Seuraavassa vaiheessa yritykset alkavat kehitellä ja kokeilla uutta teknologiaa. Juuri uudet teknologiat eli tapa tehdä uudella tavalla voivat parantaa työntuottavuutta. Osa tällaisista yrityksistä voi innovoida sellaisia uusia tuotteita ja palveluita, jotka leviävät laajemmin käyttöön ja mahdollistavat uuden kasvun. Toki myös yhteisten innovaatioiden ja teknologioiden syntyminen synnyttää tarvetta niitä tukeville tuotteille ja palveluille, ja näin kasvu voi myös levitä. Suomen kehitys on ollut päinvastainen. Nokian menestyksen jälkeen Suomeen ei ole syntynyt vastaavia korkean työntuottavuuden työpaikkoja samassa määrin. Nokian kultavuosien jälkeen menetettiin tuhansia työpaikkoja. Nokialla työskennelleiden lisäksi useat alihankintaketjuissa ja muissa verkostoissa työskennelleet saattoivat menettää työnsä.

Kyse ei ole siitä, etteikö Suomessa investoitaisi ollenkaan. Ilman investointeja ei voi olla liiketoimintaakaan. Ennemminkin kyse on suhteesta muutokseen ja uusiin asioihin investoimisessa. Suomessa talous ei ole kasvanut juurikaan noin 15–20 vuoteen. Taloustieteen professori Matti Pohjolan mukaan Suomessa investoinnit ovat suuntautuneet suurimmaksi osaksi vanhaan raskaaseen teollisuuteen, kun muissa maissa nykypäivän talouskasvu on saavutettu nimenomaan siellä, missä työntuottavuutta on voitu kasvattaa, kuten palvelualoilla, etenkin digitaalisissa palveluissa. Ja kuten aiemmin totesin, monet niistäkin kasvu- ja palveluyrityksistä, joita Suomeen on viime aikoina luotu, on myyty ulkomaille – Wolt ja Oura nyt vaikka mainitakseni.

Suomen yrityskentän rakenne on ollut ja on siis hyvin teollisuusyritysvetoinen. Pohjola toteaa raportissaan, että Suomen kasvua ja työntuottavuutta haittaa nimenomaan pääoman keskittyminen suuriin teollisuusyrityksiin, jotka ovat jo monestikin vakaassa vaiheessa kasvuvaiheen sijaan. Nämä ovat siis juuri näitä asemansa vakiinnuttaneita arvoyhtiöitä, joista aiemmin oli puhetta. Muissa Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa sen sijaan yrityskentällä on ollut käynnissä rakennemuutos kohti palveluvetoisempaa tuotantoa. Juuri monet nykyiset suuren tuottavuuden yhtiöt tuottavat teknologia- ja informaatiopalveluita. Muun muassa tästä kehityksestä Suomi on siis jäänyt jälkeen. Siis uudistumisessa.

Pohjolan näkemykset korostavat tarvetta uudistaa talouspolitiikkaa ja panostaa erityisesti tuottavuuden kasvattamiseen, rakenteellisiin muutoksiin ja osaamisen kehittämiseen. Ilman näitä toimenpiteitä Suomen talouskasvu saattaa jäädä vaimeaksi, mikä heikentää elintasoa ja kilpailukykyä pitkällä aikavälillä. Suomesta puuttuu siis innovaatioita tukeva kulttuuri. Pohjolan mukaan tarvittaisiin toimia, jotka tukevat tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Myös korkeakoulutusta tulisi hänen mukaansa vahvistaa.

Pohditaan sitten hieman suomalaisten mielenmaisemaa yksilötasolla. Suomalaiset suosivat vakaata ja säilyttävää eli toisintavaa ajattelua monellakin mittarilla. Ensinnäkin, jos katsotaan suomalaisten säästämistä, suurin osa suomalaisista pitää rahojaan tavallisilla käyttötileillä. Esimerkiksi Ruotsissa puolestaan sijoitetaan aktiivisesti ja siis omistetaan maan yritykset. Suomessa puolestaan juuri kasvuvaiheessa oleviin yrityksiin ei löydy kotimaista rahaa, vaan ne yleensä päätyvät myytäviksi ulkomaalaisille sijoittajille. Näin uudet yritykset karkaavat suomalaisilta. Kehitys ja uuden arvon luominen tapahtuvat sitten jossain muualla kuin Suomessa.

Jos sitten suomalainen on innostunut sijoittamaan, minkälaisiin yrityksiin rahat laitetaan? Tilastojen mukaan suomalaiset suosivat juuri vakaita arvoyhtiöitä kasvuyhtiöiden sijaan sijoituksissaan. Aivan kuten huomasin omassakin keskustelussani aiheesta. Arvoyhtiöt ovat juuri jo toimintansa vakiinnuttaneita yrityksiä, joilta ei ehkä enää voi odottaa voimakasta kasvua, mutta osinkoja ne saattavat maksaa ihan hyvin. Hyvä osinkojen maksaminen ei automaattisesti tarkoita vain hyvää. Jos yritys kerran maksaa lähes kaiken voiton osinkoina ulos omistajille, ei yrityksen johdolla selvästi ole visiota kannattavista investoinneista omaan yritykseen. Näin ollen siis innovaatiot, muutos, kehitys ja mahdollinen kasvukin jäävät sivuun.

Myös suomalaisessa koulukeskustelussa painottuu vahvasti koulun käytänteitä toisintava näkökulma. Kouluilla voi katsoa olevan kahdenlainen sosialisaatioon tähtäävä tehtävä. Toisaalta on tärkeää siirtää tarvittavaa kulttuuria ja siis tietoja ja taitoja edellisiltä sukupolvilta seuraaville. Toisaalta on tärkeää myös antaa eväitä uudistaa vallitsevia käytänteitä ja muuttaa yhteiskuntaa sekä maailmaa (mm. Koirikivi ym. 2023). Usein julkisessa keskustelussa nimenomaan ensimmäinen näkemys on vallitseva. Koulun tehtävä nähdään juuri tarvittavien tietojen ja taitojen siirtämisenä eikä uuden luomisen mahdollistamisena. Kuitenkin koulujen kaksoistehtävän takia molempia tehtäviä tulisi edistää. Maailma muuttuu, ja jokaisella sukupolvella on omat haasteensa ratkottavinaan. Siksi jo olemassa olevilla välineillä, tiedoilla ja taidoilla ei pystytä ratkaisemaan uusia haasteita, joita ihmiset kohtaavat nyt ja tulevaisuudessa (mm. Miettinen & Virkkunen, 2021). Koirikiven ym. (2023) tutkimuksessa nousi esiin, kuinka toisen asteen opiskelijat kaipaisivat nimenomaan välineitä ymmärtää ja muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa. Tutkimuksessa havaittiin, että kouluissa painottui kuitenkin juuri ylhäältä alas painottuva, käytänteitä toisintava sosialisaatio.

Suomalaisia pidetään yleensä asiallisina ja kuuliaisina. Monesti keskusteluissa korostuu juuri sääntöjen noudattamisen merkitys sekä tottelevaisuus. Sovituista säännöistä kiinni pitäminen onkin tietenkin tärkeä osa yhdessä elämistä. Innovatiivisessa toiminnassa on oltava myös tilaa kyseenalaistaa vallitsevia käytänteitä ja muuttaa niitä tarvittaessa. Tämä näkökulma painottuu myös juuri McKinseyn raportissa. Niin koko yhteiskunnan kuin organisaatioidenkin tasolla on pystyttävä käymään keskustelua siitä, minkälainen toiminta ja sitä ohjaavat käytännöt ja säännöt palvelevat nyt ja tulevaisuudessa parhaiten. Ongelmana ei ole säännöt sinänsä, vaan kulttuuri ja ajatusmaailma, joka korostaa ylhäältä alas tulevaa toimintaa. Itsekin pitkään työelämän asiantuntijana työskennelleenä olen huomannut, kuinka monissa organisaatioissa korostuu jäykkyys joustavuuden sijaan. Tämä auttaa yhteisten käytänteiden noudattamista, mutta haittaa innovaatioiden syntyä ja muutosta. Muun muassa Yli-Viikari (2023) huomauttaa, että Suomessa organisaatioissa hallitaan kyllä hyvin johtamisen tapa luoda ja tarkkailla tiukkoja prosesseja. Sen sijaan se, mikä täällä on jäänyt vähemmälle, on luova, uusien käytänteiden ja uusia innovaatioita mahdollistava uudistava organisaatiokulttuuri. 

Suomella meni taloudellisesti erinomaisesti Nokian kultavuosina. Mutta juuri suomalainen mentaliteetti suhteessa muutokseen kaatoi Nokian. Nokian menestys oli matkapuhelinten ansiota. Puhelinten kehityttyä älypuhelimiksi ja koko puhelimien logiikan muuttuminen kannettavista matkapuhelimista pieniksi tietokoneiksi ja siis erilaisten toimintojen täyttämiksi toimintakeskuksiksi muutti koko bisneksen. Tämä uusi kehitys jätti Nokian jälkeensä. Siinä missä matkapuhelimen idea oli lähinnä toimia kannettavana puhelimena, älypuhelin on paljon enemmän. Sen toiminta perustuu mitä monipuolisempiin sovellutuksiin eli erilaisiin digitaalisiin palveluihin. Siinä, missä esimerkiksi Apple alkoi suunnitella uuden ajan puhelimia, Nokiassa uskottiin vain vanhaan ja olemassa olevaan. Kun vihdoin tuotekehitykseen lähdettiin, oli se jo liian myöhäistä. Liikaa luotetaan jo olemassa olevien asioiden menestyvän tulevaisuudessakin. Muun muassa professori Timo Vuori näkee Nokian romahtamisen pääsyynä yhtiössä vallinneen pelon kulttuurin, jossa juuri keskityttiin vanhan säilyttämiseen ja tehostamiseen. Uutta ja uusia ideoita "pelättiin" tai vieroksuttiin. Myös asioihin vastaaminen reaktiivisesti ei ole riittävää nykypäivän nopeassa muutoksessa. On toimittava progressiivisesti eli oltava edelläkävijä ja kehitettävä toimintaa jo silloin, kun tuotteet ja palvelut eivät ole vielä vanhentuneet. Kuten Yli-Viikari (2024) toteaa artikkelissaan, tehokkuusajattelu voi muodostua oppimisen ja kasvun esteeksi.

Teknologiateollisuus ry:n puheenjohtaja Ville Voipio jakaa myös näkemykseni Suomen kasvun haasteista Helsingin Sanomissa 16.2.2025 (https://www.hs.fi/visio/art-2000010971369.html). Voipion mukaan on myytti, että Suomessa ollaan innovatiivista insinöörikansaa. Panostukset juuri tuotekehitykseen ovat olleet olemattomia. Sen sijaan yritykset mieluummin maksavat tuotot osinkoina ulos, Voipiokin toteaa. Voipio nostaa esiin juuri riskin merkityksen. Innovaatio ja uusi toiminta ovat aina riskejä. Toisaalta juuri uusiutumatta jättäminenkin on riski. Kuten Voipio osuvasti toteaa: "Jos ei panosta, syntyy teknologiavelkaa. Sitten se pitää kuroa umpeen tai menettää markkina-asemansa." Näin kävi juuri Nokian tapauksessa.

Muun muassa systeemiteoriat käsittelevät juuri monimutkaisia muutosprosesseja erilaisissa organisaatioissa. Aalto-yliopiston emeritaprofessori, innovaatiotutkija Pirjo Ståhle painottaa, kuinka usein nykypäivän nopean muutoksen maailmassa organisaation säilymisen edellytys on juuri uusiutumiskyky. Tähän tarvitaan juuri uusia innovaatioita ja siis myös riskinottoa. Innovaatiot edellyttävät riittävää tyhjäkäyntiä. Uutta on harvoin mahdollista synnyttää täysin tehokkaasti, sillä parhaat ideat syntyvät eri ideoiden joukosta, ja tällöin on väkisin myös tuotettava huonoja ideoita, jotka voidaan sitten hylätä. Oppiminen ja innovaatiot vaativat myös kokeilemista, ja kokeilut saattavat mennä pieleen. Myös virheitä kaivataan, sillä juuri virheitä parantamalla voidaan aidosti olla ratkomassa uusia ongelmia. Virheet ovatkin usein oppimisen lähde ja voima.

Sama asia kuin yritysten tasolla pätee myös yksilöiden tasolla. On kehitettävä itseään jatkuvasti, jotta voi vastata tulevaisuuden tarpeisiin. Asplund ja Kauhanen (2018) nostavat esiin Suomessa tapahtuvan yllättävän nopean työmarkkinoiden liikehdinnän. Sen, kuinka Suomessa katoaa joka päivä noin 500 työpaikkaa ja suunnilleen sama määrä myös syntyy, mutta eri aloille. Tämän kohtaanto-ongelman takia työttömäksi jäävät työntekijät eivät löydä helposti uutta työtä. Heidän tulisi hankkia sitä osaamista, joka vastaa syntyneitä työpaikkoja. Jotta nykytyöelämässä pysyy mukana, olisi itseään kehitettävä jatkuvasti ja proaktiivisesti. Siis mieluummin hieman etu- kuin jälkipainotteisesti. Toisaalta myös työpaikoilla voitaisiin panostaa enemmän jatkuvaan oppimiseen ja siihen, että osaaminen rakennetaan yhdessä työntekijöiden kanssa eikä vaikka niin, että tarvittaessa aina yritetään rekrytoida uusi ihminen, joka valmiiksi osaisi jo tarvittavan. Monestihan on niin, ettei tarvittavaa osaamista edes voida täysin ennalta tietää. Tarve syntyy juuri innovaatioprosessissa, joka aina on osittain hallitsematon.

Lehdissä kirjoitettiin 7.1.2024 tohtorintutkinnon suorittaneiden työttömyydestä Suomessa (https://yle.fi/a/74-20134039 ja https://www.hs.fi/lifestyle/art-2000010866338.html). Työministeriöstä haastattelussa ollut henkilö kertoi, kuinka Suomen työelämä peräänkuuluttaa enemmän suorittavan tason työntekijöitä kuin tohtoreiden osaamista, ja tämä on eräs tekijä työn löytämisen haasteisiin. Tohtorit ovat saaneet tutkijakoulutuksen ja heidän ydinosaamistaan on uuden tutkiminen ja luominen. Pelkään pahoin, että syy on nimenomaan juuri uuden luomisen pelossa, joka Suomessa vallitsee. Tutkimuksen rahoituksesta on leikattu, ja yritykset eivät halua kehittää, vaan tuottaa jo olemassa olevaa. Tästä syystä uutta luovia tohtoreitakaan ei kaivata, vaan tottelevia työntekijöitä tekemään samaa ja vanhaa.

Tiivistetysti siis Suomessa osataan jo johtaminen, jossa korostuu ylhäältä päin tuleva suunnittelu ja tehostaminen. Se, mikä on enemmän hukassa, on juuri innovointi ja uuden luominen (mm. Yli-Viikari, 2024). Systeemiteoria painottaa muutoksen merkitystä niissä organisaatioissa, jotka haluavat säilyä. Elinedellytyksenä jatkuvuuteen on siis muuttuminen ja uudelleen itseksi tuleminen. Tämä vaatii nopean muutoksen ja epävarmuuden maailmassa yllättävienkin äänten kuulemista. Usein pienistäkin kipinöistä voi syntyä jotain uutta ja innovatiivista, joka nimenomaan kannattelee tulevaa toimintaa. Siksi yllättäviäkin uusia ideoita on harkittava (mm. Ståhle). Muun muassa March (1991) on esittänyt oppimisen paradoksin. Tämä paradoksi tarkoittaa sitä, että yritysten on pohdittava, kuinka paljon panostaa rajallisilla resursseillaan jo olemassa olevaan toimintaan ja kuinka paljon laittaa paukkuja kasvuun ja kehitykseen, siis uusiin innovaatioihin ja oppimiseen. Tätä tulee jokaisen organisaation pohtia.

Miten sovellan käytännössä?

Suomi pienenä kylmänä maana tarvitsee uusia innovaatioita. Meillä ei kasva rypäleitä, joista voisi tehdä Moëttiä. Sen sijaan meillä on mahdollisuus panostaa muun muassa uusiin teknologioihin ja laadukkaisiin palveluihin. Meillä on hyvä koulutusjärjestelmä ja panostamalla oppimiseen niin oppilaitoksissa kuin työpaikoilla ja kaikissa organisaatioissa Suomessa pystytään varmasti menestymään taloudellisesti loistavasti. Tämä vaatii kuitenkin panostamista kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen. Kuten Paavo Rautiainen toteaa kirjoituksessaan (HS 8.1.2025): "Viidennes valtion yhteisöveroista tuli Nokiasta, ja sen tuotteiden osuus Suomen viennistä oli viidennes. Suomen tutkimus- ja tuotekehityspanostuksista yhtiön piikissä oli noin puolet.

Suomen menestys ja kilpailukyky riippuivat täysin Nokiasta. Missään muussa länsimaassa yksi yhtiö ei ollut tällaisessa asemassa. Rautiainen toteaa, että Nokia oli 20 vuotta sitten talouden päättäjille hieman samankaltainen asia kuin turvallisuuspolitiikan päättäjille samaan aikaan Venäjä. Yhden totuuden maassa tulevaisuus ripustettiin yhteen naulaan. Oli lähes rumaa pohtia, voisivatko Nokia ja Venäjä olla myös riskejä ja voisiko naula pettää. Rautiainen toteaa, että suureksi varautumisen ihmemaaksi itsensä nimeämä Suomi ei ole ollut ihan maineensa veroinen. Talouspolitiikka ei ole ollut varautuvaa eikä uutta luovaa. Suomi on vanhaa suojeleva, myötäsyklinen maa, jolle hyvät ajat ovat vaikeita. Säästää täällä kyllä osataan."

Kuten alussa totesin, tämä kirjoitus on myös hieman provokatiivinen. Jos aloitetaan vaikka pohtimaan arvosijoittamista kasvusijoittamisen sijaan, niin rahoitusalan tutkimuskirjallisuudesta löytyy kyllä paljon näyttöä siitä, että etenkin piensijoittaja usein hyötyy juuri arvosijoittamisesta. Vakaisiin, hyvää tulosta tekeviin ja hyvää osinkoa jakaviin yhtiöihin rahojen laittamisessa on usein parempi riski–tuottosuhde kuin uusiin kasvuyrityksiin sijoittamisessa. Kuitenkin se, että muualla verrokkimaissa pyritään rahat investoida liiketoiminnan kehittämiseen ja omistaja-arvon kasvattamiseen, kun Suomessa kaikki jaetaan helpommin osinkoina ulos, kertoo jotain tavasta suhtautua uuden kehittämiseen. Se, mitä kaivattaisiin, on uudistumisen ja oppimisen osaamista, halua ja kulttuuria.

Myös McKinseyn raportissa tuodaan esiin hyvät mahdollisuudet muuttaa nykyinen kurssi kasvuksi. Tapio Melgin McKinseystä toteaa: "Kasvun saavuttaminen edellyttää ensimmäiseksi korkeampaa tavoitetasoa, jonka omistajat ja hallitukset asettavat. Johdolta tarvitaan uskottavat suunnitelmat, huomioiden myös tarvittavat resurssien uudelleenallokoinnit, ja rohkeutta uudistaa toimintatapoja. Yrityskulttuuriin kätkeytyvät kasvun esteet on tunnistettava ja purettava – tämä on koko elinkeinoelämän yhteinen tehtävä."

Orgaanista kasvua yrityksiin ei voi nopeasti muuttuvassa maailmassa saada aikaiseksi vain vanhaa tehostamalla tai vanhan myyntiä kasvattamalla. Tuotteet ja palvelut vanhenevat nopeammin kuin ennen. Uudet tuotteet, palvelut ja täysin uudet toiminnot ovat ne tekijät, joilla kilpaileminen tuottaa pidemmällä aikavälillä hyötyjä ja pitää yhtiön mukana muuttuvassa maailmassa. Muuttuvassa maailmassa on myös itse muututtava. Nykypäivän yritysten onkin tarkoin harkittava strategiassaan, paljon panostetaan esimerkiksi yritysostoihin, oman toiminnan tehokkuuden parantamiseen ja markkinan laajentamiseen, mutta myös täysin uuden luomiseen ja oppimiseen. Kuten Yli-Viikari toteaa, ei yrityksissä pitäisi enää nykypäivänä pohtia, panostetaanko kehitykseen ja täysin uuden oppimiseen, vaan sitä, kuinka paljon näihin panostetaan.

Suomeen tulee saada kasvuasenne ja vahva uuden oppimisen kulttuuri ja ilmapiiri!

Lähteet:

Asplund, R. ym. (2018). Suomi ja talouskasvu: Haasteet ja mahdollisuudet. Taloustieto Oy.

Helsingin Sanomat. (2025, 8. tammikuuta). Suomen taloudella on takanaan loistava tulevaisuus. Haettu osoitteesta https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000010946354.html

Helsingin Sanomat. (2025, 16. helmikuuta). Ongelma on omistajissa. Haettu osoitteesta https://www.hs.fi/visio/art-2000010971369.html

Helsingin Sanomat. (2025). Tyhjiin puristettu. Haettu osoitteesta https://www.hs.fi/visio/art-2000009358922.html

Helsingin Sanomat. (2025). Hanat auki. Haettu osoitteesta https://www.hs.fi/visio/art-2000010204433.html

Helsingin Sanomat. (2025, 8. syyskuuta). Suomen surkeat johtajat. Haettu osoitteesta https://www.hs.fi/talous/art-2000011421049.html

Hukkanen, V. (2025, 16. helmikuuta). Näin kymmenen suosittua kansanosaketta jakaa muhkeita osinkoja – osa tilittää vuoden voittonsa kokonaan omistajilleen. Yle. Haettu osoitteesta https://yle.fi/a/74-20143558

Koirikivi, P., Benjamin, S., & Kuusisto, A. (2023). Ekososiaalisesti kestävän kasvatuksen ihanteet ja haasteet: Tarkastelussa toisen asteen opiskelijoiden näkemykset koulukasvatuksen kehittämistarpeista. Kasvatus, 2/2023, 123–135.

Maksimainen, J., Melgin, T., & Vetvik, O. J. (2025, 27. elokuuta). Seizing Finland's growth opportunity. McKinsey & Company. https://www.mckinsey.com/capabilities/strategy-and-corporate-finance/our-insights/seizing-finlands-growth-opportunity

Pohjola, M. (2021). Tuottavuus, rakennemuutos ja talouskasvu. Talous & Yhteiskunta, 50(1), 1–15. https://www.doria.fi/handle/10024/188110

Pohjola, M. (2022). Tuottavuus, rakennemuutos ja talouskasvu. Talouspolitiikan arviointineuvosto. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231109144560

Pohjola, M. (2024). Pääoma työn tuottavuuden kasvun lähteenä markkinatuotannossa – Suomen ja Ruotsin vertailua. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 120(1), 84–100. https://journal.fi/kak/article/view/14382884

Pohjola, M. (2025). Miksi Suomen talous ei kasva? Elintaso ja tuottavuus verrokkimaihin verrattuna. Sitra. https://www.sitra.fi/julkaisut/miksi-suomen-talous-ei-kasva/

Rautiainen, P. (2025, 8. tammikuuta). Nokia ja Suomen talous: Yhden totuuden maa. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000010946354.html

Yli-Viikari, A. (2024). Jättääkö tehokkuusajattelu tilaa yhteiskunnan uudistumisen tarpeille? Aikuiskasvatus, 44(1), 3–21. https://doi.org/10.33336/aik.137516

Yle uutiset (2025, 16. helmikuuta). Suomalaiset pörssiyritykset jakavat harvinaisen paljon osinkoja – osa tilittää vuoden voittonsa kokonaan omistajilleen. Yle Uutiset. https://yle.fi/a/74-20143558